Tämän väitöskirjan selkärangan muodostavan ajatuskulun voi tiivistää seuraaviin kohtiin: (1) elämme ihmiskunnan historian globaalia käännekohtaa, ja siksi kasvatuksen ja kasvatustieteen täytyy omaksua keskeinen ja aktiivinen roolinsa kestävän globaalin tulevaisuuden rakentamisessa; (2) tämän tehdäkseen kasvatustiede tarvitsee yleisesti hyväksyttävän filosofisen perustan, uskottavan metateorian kasvatusilmiön kokonaisvaltaisen ja eheän tutkimisen mahdollistamiseksi; (3) tätä voi uskottavasti tavoitella keskittämällä kasvatustiedettä kasvatuksen universaaleihin eikä vain sen partikulaareihin; (4) yleistä episteemistä tieteenparadigmaa, jota pääasiassa luonnontieteet käyttävät, voidaan mielekkäästi soveltaa myös kasvatuksen universaalien tutkimiseen samalla, kun vältetään pelkän positivistisen lähestymistavan karikkoja; (5) yleisen systeemiteorian tarjoama teoreettinen malli näyttää tarjoavan hyvän perustan sellaisten kasvatuksen universaalien muodostamiseen, jotka vastaavat kasvatuksen futuristista roolia muutosagenttina globalisaation paradigmassa.

Tiede pyrkii paljastamaan asioiden perimmäisen todellisuuden, mikä puolestaan edellyttää kohdentamista todellisuuden universaaleihin ominaisuuksiin. Kasvatustieteessä tämä merkitsee kasvatusilmiön tutkimista kokonaisuutena sekä kohdentamista kasvatuksen universaaleihin. Tällä hetkellä kuitenkin pääosa kasvatustutkimuksesta ja -teoriasta keskittyy kasvatuksen partikulaareihin. Tämä liiallinen keskittyminen partikulaareihin johtuu tietyistä oppineen ajattelun piintyneistä tavoista, mitkä puolestaan juontuvat tradition voimasta. Tämä voima luo tietynlaisia pelkoja ja varovaisuutta ihmistä ja kasvatusta koskevia universaaleja kohtaan. Pelätään, että positivismi löytäisi tiensä takaisin ihmistieteisiin, jos universaaleja tarkastellaan realismin tulkinnalla ja luonnontieteellisellä epistemologialla. Vaikka tämä on ymmärrettävää, nämä pelot muodostavat esteen tällaisen tulkinnan ja epistemologian mahdollisille myönteisille vaikutuksille.

Tämä pulma voidaan ratkaista tiedostamalla, että tiede ilman holistista näkemystä on altis dogmaattisuudelle. Laajasti tulkittuina realismin näkökulma universaaleihin ja luonnontieteellinen lähestymistapa voivat osoittautua keinoiksi välttää dogmaattisuutta tieteessä. Niinpä tämä tutkimus pyrkii ottamaan ensimmäisen vaatimattoman askeleen kasvatustieteen huomion keskittämisessä kasvatuksen universaaleihin. Se pyrkii osoittamaan kasvatuksen universaalien filosofisen ja metateoreettisen hyödyllisyyden tutkimalla yleisen systeemiteorian soveltuvuutta kasvatustieteeseen.

Tämän tutkimuksen yleinen postulaatti olettaa: Yleinen, enimmäkseen luonnontieteiden käyttämä episteeminen tieteenparadigma ja sen menetelmä universaalien tutkimiselle ovat relevantteja ja sovellettavissa myös kasvatustieteen paradigmassa. Toisaalta tutkimuksen päähypoteesi väittää: Jos kasvatustieteen on tarkoitus paneutua kasvatuksen universaaleihin, yleinen systeemiteoria on olennaisen relevantti tälle pyrkimykselle. Näistä lähtökohdista esitetään edelleen lisää hypoteeseja, jotka asettavat kasvatustieteen systeemiteoreettiseen filosofiseen kontekstiin. Näitä systeemisiä hypoteeseja ovat: (1) kasvatus on evolutionaarisissa systeemeissä ilmenevä universaali funktio, kokonaisvaltainen vuorovaikutus- ja muutosprosessi, joka ohjaa systeemin evoluutiota kohti potentiaalinsa toteutumista; (2) itseään tiedostavat ja päämäärätietoiset systeemit voivat saada aikaan tarkoituksellisia ja tavoitehakuisia kasvatusprosesseja; (3) kasvatuksellisten tavoitteiden ja mallien tietoinen valinta vaikuttaa tulevaisuuteen ja on hallittavissa oleva työkalu päämäärätietoiseen evoluutioon; (4) on olemassa universaaleja periaatteita ja ideaaleja, jotka ovat kriittisen relevantteja ihmissysteemien potentiaalin toteutumiselle ja ovat siten suoraan merkittäviä omaksuttaviksi soveliaiden kasvatusparadigmojen ja -tavoitteiden kannalta.

Jotta saataisiin jonkinlaista tuntuvaa käsitystä esitettyjen hypoteesien uskottavuudesta, toteutetaan spekulatiivinen koe -- empiirinen tutkimus, joka ottaa peruspostulaateikseen ehdotetut hypoteesit, ikään kuin nämä olisivat yleisesti hyväksyttyjä ja vallitsevia kasvatustieteen lähtöoletuksia. Tämä rekursiivinen lähestymistapa tunnustelee siis tällaisten hypoteesien uskottavuutta kasvatustieteen perustaksi. Spekulatiivisen kokeen tulokset viittaavat siihen, että alkuperäiset hypoteesit voivat antaa mielekkään ja relevantin käsitteellisen viitekehyksen kasvatustutkimukselle.

Työ esittää, että jos tällaiset hypoteesit hyväksytään, voidaan muodostaa sellaisia ihmisen todellisuutta ja ihmisen kasvatusta koskevia väittämiä, jotka tarjoavat teoreettisia työkaluja globaalin eetoksen tavoittelemiseksi. Tällainen viitekehys voi mahdollistaa jonkinasteisen objektiivisuuden etsiessä sellaisia rakentavia kasvatustavoitteita ja arvoja (eli "hyvää kasvatusta"), jotka olisivat relevantteja ihmiskunnan globaalille käännekohdalle. Tutkimus päättelee, että kokonaisvaltainen näkemys ja mielekäs tieteellinen ajattelu kasvatustieteessä voi syntyä paneutumisesta moraalista olemista ja globaalia eetosta koskeviin kasvatuksen universaaleihin; se myös esittää, että yleinen episteeminen tieteenparadigma ja yleinen systeemiteoria ovat sovellettavissa ja olennaisen relevantteja tällaisille kasvatuksen universaaleille. Tämä merkitsee sitä, että kokemusperäisen havainnoinnin kautta on mahdollista tutkia kasvatuksen universaaleja koskevia ontologisia approksimaatioita ja myöskin että käytännön kasvatuksellisin keinoin on mahdollista tavoitella eettisesti oikeutettuja ja tulevaisuuden kannalta kestäviä inhimillisen paradigman vaihtoehtoja.

Globaali muutoksen tilamme asettaa meidät perustavanlaatuisen tulevaisuusvalinnan eteen: Haluammeko olla reaktiivisia pelinappuloita globaalin muutoksen virrassa vai halummeko itsellämme olevan jotain valtaa tulevaisuuteemme ja ohjata muutosta kohti toivottavaa ja kestävää globalisaation paradigmaa? Juuri tämä jälkimmäinen vaihtoehto asettaa kasvatuksen uudistamisen keskustelun keskipisteeksi.